LUULIN VALON AUTTAVAN

      

         

LUULIN VALON AUTTAVAN

Sumun läpi vaikutti heijastuvan valoa, toivoa

avusta näihin vaivoihini.

Sen valon voimalla jaksoin päivän, niskan rauhattomuuden unta toivoen

ainutta voimallista irrottamaan tämän sairauden otteesta, jaksan vielä,

kokeilin kaikki keksimäni keinot niskan teräsjouseen jossakin syvällä,

kosketukselle arka- ohjeista luovuttava vai eikö voimat riitä.

Uskoin valon olevan viikot, kuukaudet, seuraavaan vaiheeseen

pillerien määrän lisääntyessä kasassa pysymiseksi, kivun yli kapuamiseen.

Kunnes maailma kapeni, silmäluomet lopettivat tottelun, vain pinnistämällä lyhyeen vilkaisuun.

Apua tarjottiin, kiitollisena käsivarsia tukena kadun yli, hoitoon tai sieltä pois.

Luen ihanista ilmoista ulkoiluun, kerrostalon raput ainut treeni-

onhan kirjoitettu - hyväkuntoinen.

Unohda uimahallin poreet, konsertit, asioilla käyntejä - ei kai niitä tarvitsekkaan.

Huolehdi oikeaa maitoa, kahvia, kermaa, kunnon ruokaa, pese pyykit, järjestele paikat aikasi täytteeksi, kirjathan piti palauttaa lukemattomina, kirjaimet eivät erotu, niska tutisee, silmät                     auki silloin tällöin.

Kirjoita virheitä virheiden perään, korjaa ja huomaat jo lähtenyt vajakin viesti.

Ei minua ole unohdettu. Kotini on kukkinut koko ajan, puhelin korvassa, soi joskus ovikellokin, kortit. Tiedän ympärillä olevat tukiajatukset, toisten kärsimät takiani.

Se valo oli jo melkein kosketeltavissa

kun rehellisesti kerrottiin ettei voida luvata auttaako se, tulokset olleet huonoja - niillä viidellä.

Kunnioitin rehellisyyttä, en hyväksy toivon karkaamista. Mitä voin tehdä,

 kuka minut osaa parantaa –

-        haluaisin itseni takaisin, ainakin parempana kuin nyt mutta onko hinta kallis,

       millaisena minut löydetään,

      poran puhkaistua kalloon parantavat reijät uusia säätöjä varten,

      niitähän on kehuttutehtävän ja minä hyväuskoinen luulin valon olevan minuakin varten.

17.2.2018 klo19.36