Vaihtoehtoja
ei enää ollut, ei polkua minne
puikahtaa
viitta oli tielle pystytetty
syvälle elämän moukarilla.
Syöpä – kulje, olethan nähnyt,
kokenut monta reittiä
ei – vaan yksi sinun on kuljettava
tietämättä mikä askeleesi kantaa
uppoatko hetteensilmään huudon
kuulumatta pilviin asti
vai onko kangasmetsän tasaiseksi
poljettu hiekka
helppo kulkea, käpyjä kanssasi,
kanervat, kypsyvät marjat
tuulen lohduttaessa korkeimpien
puiden latvoissa
kuin viestiä vakuuttaen
sinä selviät, tämä tie valittu että
jaksat
vielä voit juosta, näin helppoa
annetuin voimin.
Mutta kun jo taakkaa olkapäillä
reppu repeämässä
kivun, nykinän nakerrettua saumat
pahat sanat lipeänä huuhtoutumatta
vaikka syvälle panin
itseltäni piiloon.
Tuo viitta ei heilu
onko tutut askelmerkit sinun
jäljistäsi
läpikulkeneista, elämän kannattamat
ei, et voi tietää
yksin on mentävä, yksin et ole
onhan sinua rakastettu – ne ajatukset
kiedottu ihosi alle
sinä jaksat.
Joulukuu 2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti